Kiitollinen Suomelle

Julkaistu 31.5.2017 - 16:02
José Márquez/ Kuva: Jonne Renvall
– En ole katkera. Minun elämääni kuuluu antaa anteeksi ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, jotka ovat toimineet sokeasti ja aiheuttaneet pahaa toisille ihmisille, José Márquez sanoo. Kuva: Jonne Renvall

Entinen Chilen pakolainen José Márquez jää 41 työvuoden jälkeen eläkkeelle kiitollisena Suomen kansalaisena

José Márquez on kiitollinen Suomelle kaikesta.

Hän on kiitollinen siitä, että Suomi pelasti hänet kuolemalta ja otti hänet vastaan Chilen pakolaisena vuonna 1974. Kiitollinen hän on siitäkin huolimatta, että hänen perheensä joutui Suomessa polttopulloiskun kohteeksi vuonna 1989.

Márquez on selvinnyt koettelemuksistaan. Tänä keväänä hän jää eläkkeelle täysivaltaisena Suomen kansalaisena, joka on palvellut Tampereen yliopiston kielikeskusta koko sen 41-vuotisen historian ajan.

– En halua vihata ketään. Viha on pahin asia, mihin ihmiskunta voi sortua, Márquez sanoo.

Pakoon
Chilestä

José Márquez ”joutui” Suomeen vuonna 1974 paettuaan Chilestä kenraali Augusto Pinochetin syksyllä 1973 toteuttaman vallankaappauksen jälkeen.

– Siis ”jouduin” Suomeen, vaikka minulle olisi kelvannut mikä paikka tahansa, kunhan vain olisin jäänyt eloon. Se oli siitä kiinni.

Márquez ei ole puhunut näistä asioista moniin vuosiin.

– En ole unohtanut. Tarkoitan, että pystyn puhumaan ilman että murtuisin. Aika on tehty tehtävänsä.

Márquezilla oli kaksi vaihtoehtoa. Hän voisi ”kuolla sankarillisesti” tai lähteä. Hän valitsi jälkimmäisen ja hämmästyi siitä, että lähtö onnistui.

– Kiitollisuuden tunne on ollut mielessä koko ajan, silloinkin kun meillä oli vaikeaa vuonna 1989.

Suomen kylmyys ja pimeys olivat 1970-luvun pakolaiselle sivuseikkoja. Tärkeintä oli koota itsensä ja rakentaa turva perheelle.

Márquez oli valmistumassa toimittajaksi, kun hän joutui pakolaiseksi Suomeen, jossa espanjankieliselle toimittajalle ei löytyisi työtä. Márquezin sydämessä oli vahva kutsumus myös teologiaa kohtaan, mutta katolisen kirkon papiksi hän ei ryhtynyt.

– Minä rakastuin ja päätin, että tämä maallinen rakkaus on sen verran tärkeä, että papin ura jäi.

Kirosanoja
rakennuksilla

Suomalainen yhteiskunta ei 1970-luvulla tunnistanut pakolaisten tarpeita eikä osannut tukea heitä. Chilen pakolaiset saivat silti ystäviä ja työtarjouksia. Márquezille tarjottiin jopa kolmea eri työpaikkaa. Hän valitsi parhaiten palkatun työn ja meni rakennusfirmaan Tampereen Hervantaan.

– Rakennusmiehet olivat loistavia kavereita. En oppinut paljonkaan suomea mutta kirosanoja ainakin.

Millaisia kirosanoja ne Hervannan rakennusmiehet opettivat?

– En ole käyttänyt niitä pitkään aikaan. En ole tarvinnut, kun minä en suutu koskaan. Korkeintaan minulta tulee suusta ulos perhonen. Mutta jos olisit kysynyt minulta vuonna 1975, niin olisin antanut pitkän listan sanoja, joita sinä et tunne, Márquez vastaa.

Márquezin espanjan kielen tunneilla ei kiroilla, vaikka opiskelijat joskus ovat udelleetkin uusia sanoja.

– En ole suostunut. Espanjassa minun korvani on tarkka, mutta on toinen asia tietää siitä asiasta ja toinen asia on käyttää.

Identiteetti löytyi
espanjan kielestä

José Márquez ei tuntenut kutsumusta kiroilevan tamperelaisduunarin uraa kohtaan. Ystäviensä avulla hän pääsi kokeilemaan kielenopettajan työtä Oriveden opistossa.

– Opettaminen ja nimenomaan äidinkielen opettaminen on ollut minulle suuri rikkaus. Olen kiitollinen siitä, että olen voinut säilyttää oman identiteettini ja oman kieleni, joka ei ole ruostunut monien vuosienkaan jälkeen.

Márquez opetti espanjaa jonkin aikaa Tampereen ympäryskuntien kansalais- ja työväenopistoissa. Vakituisen työn hän sai vuonna 1976 perustetusta Tampereen yliopiston kielikeskuksesta.

– Silloin espanja oli täällä eksoottinen kieli. En omaksunut sitä ajatusta, mutta ymmärsin, että siinä oli perää silloin.

Espanjan kielen asema vakiintui Suomessa 1970-luvulla Chile-solidaarisuusliikkeen ja Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden nousun myötä.

Toinen Suomi
jäi vieraaksi

”Kiitollinen” on sana, joka toistuu José Márquezin puheessa myös silloin, kun hän puhuu vastoinkäymisistä.

– En voi koskaan unohtaa niitä ystäviä, jotka eivät kysyneet mitään vaan tarjosivat tukensa, vaikka meillä ei ollut yhteistä kieltä. Toisaalta kun en tuntenut kieltä, en osannut lukea rivien välistä, mitä se toinen Suomi sanoi meistä.

Márquez kohtasi vuonna 1989 karvaasti suomalaisen todellisuuden, kun hänen perheensä joutui polttopulloiskun kohteeksi Tampereella. Tapaus järkytti, vaikka kukaan ei loukkaantunutkaan.

– Pääsin tutustumaan siihen toiseen Suomeen, jota en ole kohdannut kovinkaan paljon. Minun elämääni kuului yliopisto, perhe ja kirkko. Se on aika turvallista.

Suomen maaseudun puolueen kansanedustaja Sulo Aittoniemi julisti 1980-luvun lopulla, että me emme anna pakolaisten kävellä meidän ylitsemme.

– Se tuntui todella pahalta, kun hän keksi, että me vain keräämme itsesääliä.

Márquezin perhe harkitsi paluuta Chileen vuonna 1990, kun sotilasjuntta oli luopumassa vallasta ja maassa järjestettiin vaalit. Kävi kuitenkin ilmi, että sotilaiden läsnäolo oli voimakasta, näkymät olivat epävarmat ja työmahdollisuudet huonot. Perhe päätti pysyä Suomessa.

– Se oli vähän katkeraa, kun huomasimme, että siellä ei ollut paikkaa meille.

Kivääritukea
Peräseinäjoelta

Polttopulloiskun jälkeen Márquezin perhe sai runsaasti tukea tavallisilta suomalaisilta. Kotiin tuli kannustuskortteja tuntemattomilta ihmisiltä. Jotkut tarjosivat jopa omaa asuntoaan perheen turvaksi.

– Joku soitti Peräseinäjoelta, että minulla on kivääri täällä kotona ja olen valmis puolustamaan sinua. Se oli liikuttavaa, aivan tuntematon ihminen oli siihen valmis. Kenties se oli hänen tapansa puhua, mutta kaikki ne asiat olivat kovasti mieleen, ne kukat ja kaikki. Kyllä se voitti ja teimme päätöksen pysyä täällä.

Monet chileläiset lähtivät, koska kaipuu oli suurta ja sopeutuminen Suomeen vaikeaa. Márquez sanoo voineensa elää Suomessa oman kielensä ja kulttuurinsa kautta.

– Olen voinut yhdistää kahta kulttuuria ja sopeutua. Minulle on ollut suuri onni olla täällä töissä. Tulee todella ikävä, kun lähden täältä. Tämä on minun kotini. Lähden, koska olen 65 vuotta vanha ja silloin on aika lähteä.

Márquez jättää yliopiston mutta jää eläkepäiviksi Tampereelle, koska lapset ja lapsenlapsetkin ovat täällä. Syksyt ja talvet hän viettää kakkosasunnossa Espanjaan Málagassa.

– Puhuin viime viikolla katolisen kirkon papin kanssa, joka sanoi, että te lähdette sitten. Minä sanoin, että minut haudataan tänne Suomeen. Sitten kun minä kuolen, niin sielunmessu hoidetaan täällä eikä missään Chilessä tai Espanjassa.

”Antakaa tilaisuus
asettua tähän maahan”

Chilen pakolaiset olivat ensimmäinen sodanjälkeisen Suomen vastaanottama pakolaisryhmä. Sen jälkeen tulivat Jugoslavian hajoamissotien pakolaiset, somalit ja Vietnamin venepakolaiset. Vastakkainasettelu kärjistyi äärimmilleen vuonna 2015, kun Suomeen tuli yli 30 000 pakolaista lähinnä Irakista ja Afganistanista.

José Márquez ei halua neuvoa ketään, mutta sen hän sanoo huomanneensa, että pelot ja ennakkoluulot häviävät, kun kantasuomalainen pääsee tutustumaan vierasmaalaiseen.

– Jos antaisimme tilaisuuden asettua tähän maahan kuten minäkin sain tehdä. Terve ihminen, terve ulkomaalainen, pakolainen, haluaa nimenomaan tehdä työtä ja tulla kunnon kansalaiseksi.

Márquez muistaa, millainen pelko vallitsi hänen mielessään runsaat 40 vuotta sitten, kun tulevaisuus oli epävarma.

– Suurin osa meistä, jotka olemme tulleet Suomeen, on kiitollisia. Jokainen omaksuu sen ajatuksen, ettei voi olla epäreilu maata kohtaan, joka on avannut ovensa. Jokainen Suomeen tulija etsii työtä ja haluaa rakentaa omaa elämäänsä, jos siihen annetaan tilaisuus.

Ei pakolainen vaan
Suomen kansalainen

José Márquez kertoo pelänneensä, ettei kestäisi puhua vaikeista vaiheista omassa elämässään. Aina hän ei ole pystynyt puhumaan ilman että purskahtaisi itkuun.

– Monet opiskelijani eivät edes tiedä, että olen Chilestä kotoisin puhumattakaan siitä, että minulla on vaikeita kokemuksia sieltä. En ole puhunut näistä asioista sen takia, että häpeäisin vaan sen takia, etten ole halunnut tulla väärinymmärretyksi.

Márquez on asunut Suomessa yli 40 vuotta eikä halua enää olla pakolainen.

– Pakolaisuus leimaa ihmistä silloinkin, kun hän on jättänyt pakolaisuuden taakseen. Oli aika, jolloin olin täällä pakolaisena, mutta nyt näen itseni suomalaisena, jolla on samat oikeudet kuin muillakin, oikeus puhua ja oikeus osallistua Suomen asioihin. Tämä on minun kantani, että minua ei voi nähdä enää vierasmaalaisena.

Espanjalainen kustantaja kysyi José Márquezilta neljä vuotta sitten, olisiko tämä halukas kirjoittamaan muistelmansa. Silloin ei aikaa muistelmille löytynyt, mutta nyt saattaisi olla toisin.

–  Jos tarjous on vielä voimassa, niin voisin harkita asiaa, vaikka lapseni eivät halua, että puhun näistä asioista. He pelkäävät vielä vuoden 1989 tapahtumia, vaikka eivät ihan suoraan sitä sano. Mutta heilläkin on lapsia, ja pelko on jäänyt heidän mieleensä.

Menneitä traumoja ei voi pyyhkiä pois, vaikka niin paljosta voikin olla kiitollinen.

– En ole katkera. Minun elämääni kuuluu antaa anteeksi ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, jotka ovat sokeasti toimineet ja aiheuttaneet paljon pahaa toisille ihmisille. Se kipu on olemassa vielä tänäkin päivänä. Jos joku vihaa minua, niin en voi muuta kuin rukoilla, että tuo ihminen tajuaisi, että hänen elämäänsä tulisi se hetki, jolloin hän voisi pyytää anteeksi sitä, mitä toisille on tehnyt.

Teksti: Heikki Laurinolli