Rauhanvälitys muutoksessa

Julkaistu 8.11.2018 - 13:00
Marko Lehti/ Kuva: Jonne Renvall
– Väkivaltaisessa konfliktissa ei ole kysymys väärinymmärtämisestä vaan siitä, että toinen halutaan tuhota, vaikka hänen näkökulmansa ymmärretään. Kompromissi ei tässä toimi, sanoo rauhanvälityksestä kirjan kirjoittanut professori Marko Lehti.

Valtiokeskeisen insinööriajattelun asema horjuu, kun yksityiset toimijat pyrkivät sen rinnalle rauhanvälityksessä

Teksti: Heikki Laurinolli
Kuva: Jonne Renvall

Rauhanvälityksen ajatusmaailma on muuttumassa. Suurvallat ja kansainväliset organisaatiot hallitsevat kenttää, mutta yksityiset ei-valtiolliset rauhanvälittäjät ovat nousemassa niiden rinnalle.

– Sovinnon tekeminen ja rauhanvälittäminen eivät ole erillisiä ja toisiaan seuraavia vaan niiden pitää olla toisiinsa linkittyviä. Kriisit ovat niin moninaisia ja kompleksisia, että voidaan luopua rationaalisesta insinööriajattelusta, sanoo rauhantutkimuksen professori Marko Lehti.

Marko Lehti julkaisi rauhanvälityksen muutoksesta kertovan kirjan The Era of Private Peacemakers – A New Dialogic Approach to Mediation, jonka on kustantanut Pelgrave Macmillan. Lehti johtaa Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus Tapria ja vetää myös rauhan- ja konfliktintutkimuksen maisteriohjelmaa.

Rauhanprosessi ei
ole työmarkkinariita

Rauhanvälityksen kentällä on nyt enemmän toimijoita kuin aiemmin, mutta menestystarinat ovat silti harvinaisia. Yksi syy siihen on kriisien monimutkaistuminen niin, että perinteinen valtioiden välinen diplomatia on tehoton ratkaisemaan niitä.

Marko Lehti kirjoittaa kirjassaan, että perinteinen rauhanvälitys on jäykkä siten, että se sivuuttaa kansalaisyhteiskunnan voimavarat. Sotien ja kriisien epäsymmetrisyys vaatisi kuitenkin sitä, että myös ei-valtiolliset toimijat otettaisiin mukaan rauhanprosessiin.

Perinteinen rauhanvälitys toimii Lehden mukaan samaan tapaan kuin työmarkkinariidan sovittelu, jossa uskotaan kompromissin syntyvän, kunhan vain lisätään informaatiota yhteisymmärryksen pohjaksi.

– Mutta entä jos väkivaltaisessa konfliktissa ei olekaan kysymys väärinymmärtämisestä vaan siitä, että toisen teot ymmärretään mutta tunnetasolla toisen olemassaolon oikeus kielletään ja toinen halutaan niin symbolisesti kuin fyysisesti tuhota. Kompromissi ei tässä kohdassa toimi. Se voi olla hyvä lähtökohta aselevolle, mutta ei pysyvälle rauhalle, Lehti sanoo.

Ymmärrys ei riitä
ilman hyväksyntää

Vihan täyttämän vastakkainasettelun purkaminen vaatii pitkään jatkuvaa dialogia, joka ei onnistu yhtäkkiä. Kun siinä ei synny nopeita tuloksia, palataan usein perinteiseen ylätason rauhanvälitykseen.

– Israelin ja Palestiinan konfliktissa osapuolet varmaan ymmärtävät toisiaan. Ei se ratkaise, vaikka ne lukisivat kuinka paljon historiankirjoitusta toisen näkökulmasta. Ei ne sitä hyväksy, vaikka olisi kummoiset argumentit siellä pohjalla, Marko Lehti sanoo.

Kriisin juuret ovat usein niin syvällä vihaidentiteeteissä ja vihasta on tullut osa identiteettiä, jolloin muutos edellyttää myös oman identiteetin avaamista. Lehti arvioi, että tällaisiin pitkiin prosesseihin perustuva ajattelu on vasta kehitteillä.

– Toistaiseksi rauhanvälitys pysyy vanhassa perinteessä, jossa sovinnon tekemisen prosessi tulee joskus paljon myöhemmin. Mutta kyllä sitä pitäisi ajatella rauhanprosessin kaikissa vaiheissa, sekä ennakoivassa että akuutin konfliktin vaiheessa. Viha-identiteettien purkaminen mahdollistaa neuvotteluja, mutta se on myös ehto rauhanprosessin laajemmalle hyväksynnälle.

Kriisit ja rauhanprosessit ovat arvaamattomia, jatkuvasti muuttuvia ja niiden tulokset vaikeasti mitattavia.

– Tulosten ajattelu on turhanaikaista. Ei voi tietää, mikä interventio tai jonkun tukeminen voi tuottaa pitkällä juoksulla todella paljon. On vain yritettävä luovasti miettiä erilaisia tapoja, millä voisi tukea muutosta.

Jotakin häslätään,
joskus se onnistuu

Rauhanvälityksen ei-valtiollisia osapuolia pitäisi Marko Lehden mukaan tukea rahallisesti nykyistä enemmän, mutta ongelma on siinä, että rahoittajat haluavat selkeitä raportoitavia tuloksia. Ruohonjuuritason rauhanvälityksen tulokset ovat kuitenkin epävarmoja tai ne tulevat vasta vuosien päästä.

– Joudutaan sanomaan, että ei me nyt tässä tuloksia anneta. Täällä häslätään jotakin ja ehkä joskus tapahtuu jotain, joskus ei. Silloin täytyy ajatella eri tavalla koko järjestelmä. Jotkut raportoivat tuloksia eri tavalla, että kuinka paljon on luotu kontakteja, ja se on koko tulos.

Lehti kiittelee Suomen valtiota malliesimerkiksi rauhanjärjestöjen tukemisessa.

– Suomi tukee näitä organisaatiota paljon ja antaa myös perusrahoitusta, jolta ei vaadita projektivastinetta. Suomi on ollut todella edelläkävijä.

YK:n rauhanvälityksen tukiyksikkö ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj ymmärtävät Marko Lehden mukaan tarpeet, mutta niillä ei ole valtaa vaikuttaa erikoislähettiläisiin, jotka oikeasti toimivat kentällä.

– Muutos ja sen tarve ymmärretään, mutta se ei ole kokonaisuudessaan muuttanut ajatusta. On aika suuri haaste muuttaa perinteistä jähmettynyttä diplomaattista ajattelua.

Monimutkaisia kriisejä
yhä vaikeampi ratkaista

Modernin rauhanvälityksen juuret ovat sotien väliseltä ajalta, mutta varsinaisesti se tunnustettiin diplomatian välineeksi vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kylmän sodan vuosina konfliktit päättyivät useimmiten toisen osapuolen sotilaalliseen voittoon, mutta 1990-luvullä nähtiin rauhanvälityksen buumi, jolloin konfliktit päättyivät useimmiten neuvotteluratkaisuun.

2010-luvulla neuvoteltuja rauhanratkaisuja tulee taas vähemmän. Vuonna 2015 raportoitiin 35 aseellista konfliktia ja vain neljä niistä päättyi rauhansopimukseen.

Marko Lehti arvioi syyksi sitä, että neuvottelutulos on nykyisin yhä vaikeampi saavuttaa, koska kriisit ovat muuttuneet entistä kompleksisemmiksi.

Vuosina 1995–2010 elettiin Lehden mukaan optimismin aikaa, joka liittyy kansainvälisen yhteisön arvomaailman muutokseen.

– Se oli liberaalin rauhanrakentamisen aikaa, jossa nähtiin selkeä velvoite levittää rauhaa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Silloin nähtiin tilaa ja mahdollisuuksia rauhanvälitykselle ja sitä pidettiin luonnollisena osana politiikkaa.

Sotilaalliset kriisit muuttuivat jo 90-luvulla epäsymmetrisiksi siten, että kahden valtion yhteenoton sijasta käytiin eri osapuolten välisiä sotia valtioiden sisällä ja nähtiin jopa romahtaneita valtioita kuten Somalia. Nämä kriisit olivat kuitenkin rajattuja ja niistä puuttui vahva suurvaltaintressi siten, että kansainvälisen yhteisön oli helppo tulla väliin.

– Nykyisin taas YK:n turvallisuusneuvosto ei voi mitään suurimpaan osaan kriiseistä, koska joku osapuolista sen kuitenkin mitätöi samaan tapaan kuin kylmän sodan aikana. Siinä on nyt palattu takaisin, Lehti sanoo.

Syyrian sota loppuu
mutta rauha ei palaa

Valtiokeskeinen rauhanvälitys ei ole Marko Lehden mukaan tullut tiensä päähän, mutta muutos on siinä, että se tarvitsee rinnalleen uudenlaisia tukevia elementtejä.

– Kaikissa konflikteissa on hyvä, että on käynnissä joitain prosesseja, jotka yrittävät vaikka pienillä epätoivoisillakin keinoilla tukea prosessia ja mahdollistaa muutosta parempaan suuntaan. Silloin me tarvitsemme niitä ei-valtiollisia toimijoita.

Pitkään jatkunut Syyrian sota on esimerkki epätoivoiselta näyttävästä prosessista, joka ei ole päättymässä rauhansopimukseen. Nyt kriisi näyttääkin ratkeavan sotilaallisesti siten, että hallituksen joukot saavuttavat voiton. Se ei kuitenkaan tarkoita paluuta rauhaan.

– Vaikka Syyrian hallitus saisi kontrolliin koko maan, niin ei voi puhua rauhasta siten, että rauha olisi synonyymi toimivalle yhteiskunnalle eikä vain sille, että nyt ei ammuta kauhean monta ihmistä joka päivä.

Kaikki Syyrian rauhanpyrkimykset ovat päättyneet umpikujaan. Maassa työskentelee myös suomalaisia kansalaisjärjestöjä, jotka kouluttavat ja osallistavat syyrialaisia.

– Ajatus on se, että sitten kun taistelut joskus loppuvat, niin on olemassa ihmisiä, jotka ovat jo pitkälle prosessoineet rauhanomaista Syyriaa.

Lehden mukaan on vaikea sanoa, tuottaako tällainen paikallistason toiminta tulosta. Se nähdään vasta 10–20 vuoden päästä.

Kokemukset Kolumbian rauhanprosessista osoittavat, että sinne onnistuttiin luomaan voimakas kansalaisjärjestökenttä, joka pystyy viemään nyt rauhansopimuksen jälkeen rauhantyötä eteenpäin.

Konflikti pitää
ratkaista ennakolta

Yhtä ainoaa oikeaa rauhanreseptiä ei ole olemassakaan. Marko Lehti sanoo, että parasta olisi ratkaista kriisit ennen kuin väkivaltainen konflikti syntyy, sillä avoimen konfliktin aikana on vaikea toimia.

– Ennalta ehkäisevään rauhanvälitykseen ei ole kovin selkeitä keinoja, mutta kyllä se pystytään ennakoimaan, jos tietyllä alueella jännite rupeaa kasvamaan. Niihin voidaan siinä vaiheessa puuttua. Se on inhimillisesti paljon parempi ja myös helpompaa, Lehti sanoo.

Kriisien ennakointi vaatii sitä, että yhteiskunta pitäisi tuntea hyvin sisältä päin, mutta rauhanvälittäjillä ei useinkaan sitä tietoa ole. Paras tieto on kehitysyhteistyöjärjestöillä, joilta puuttuvat kuitenkin keinot rauhanvälitykseen.

Marko Lehti nimeää Moldovan Gagauzian autonomisen alueen rauhanprosessin hyväksi esimerkiksi ennakoivasta rauhantyöstä, kun Martti Ahtisaaren johtama Crisis Management Initiative ry (CMI) onnistui ratkaisemaan siellä kyteneen etnisen konfliktin.

– Näitä ennakoivia ratkaisuja on tosi vähän. Paras ennakointi on tietenkin se, että kukaan ei tiedä siitä, mutta tietysti näillä organisaatioilla on tarve mainostaa saavutuksiaan, jotta ne saisivat ulkopuolista rahoitusta.

CMI:n lisäksi toinen aktiivinen suomalainen rauhantoimija on Kirkon ulkomaanapu, joka hoitaa myös kansainvälistä uskonnollisten ja perinteisten rauhantekijöiden verkostoa.

Marko Lehti: The Era of Private Peacemakers. A New Dialogic Approach to Mediation.